Virtuaalitodellisuuden käyttäminen afasian nimeämisen kuntoutuksessa

Tiivistelmä. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, vaikuttaako virtuaalilaseilla luotu, nimettäviä objekteja semanttisesti tukeva ympäristö afaattisen henkilön nimeämiseen. Tutkielmassa tarkasteltiin nimeämistarkkuuden ja -nopeuden kehittymistä sekä nimeämistä tukevien vihjeiden tarvetta. Lisäksi selvitettiin, eroaako tarkkuuden ja nopeuden kehittyminen virtuaalilaseilla harjoitellessa perinteisestä kuvakorttien nimeämisestä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös, miten virtuaalilaseja voidaan käyttää etäkuntoutuksessa, jossa afaattinen henkilö harjoittelee itsenäisesti lähiympäristön tukemana. Tutkimukseen osallistui kaksi afaattista henkilöä, joista toinen osallistui lähi- ja toinen etäkuntoutusjaksolle. Lähikuntoutusjakso kesti neljä viikkoa, jonka aikana tutkittava sai kuntoutusta viisi kertaa viikossa. Etäkuntoutusjaksolla tutkittava harjoitteli 13 viikon ajan haluamansa määrän. Lähikuntoutusjaksolla tutkittava harjoitteli virtuaalilaseilla ja perinteisen puheterapian keinoin yhtä paljon. Harjoituksiin kuului nimeämistä virtuaalitodellisuuteen luodussa keittiössä sekä perinteisen puheterapian keinoin kuvakorteista. Nimeämistä tuettiin semanttisella vihjeistyksellä. Suoriutumisesta arvioitiin nimeämisnopeutta, -tarkkuutta ja tarvittavien vihjeiden määrää. Etäkuntoutusjaksolla tutkittavia teki nimeämisen ja sanantunnistamisen harjoituksia virtuaalitodellisuudessa. Harjoitukset suunniteltiin niin, että ne vahvistavat nimettävän sanan semanttisia piirteitä ja tukevat nimeämistä. Tässä tutkimuksessa virtuaalitodellisuuteen luotu, nimeämistä visuaalisesti tukeva ympäristö ei nopeuttanut afaattisen henkilön nimeämistä perinteiseen kuvista nimeämiseen verrattuna lähikuntoutusjaksolla. Molemmissa harjoitusmuodoissa tarvittavien vihjeiden määrä kuitenkin väheni hieman ja oikeiden vastausten määrä lisääntyi kuntoutusjakson loppua kohden. Harjoitusmuotoina virtuaalitodellisuus ja perinteinen kuvakorttiharjoitus toimivat siis tällä afaattisella henkilöllä yhtä hyvin. Tämän vuoksi virtuaalilaseilla luotua virtuaalitodellisuutta voidaan pitää varteenotettavana vaihtoehtona perinteiselle nimeämisen kuntoutukselle. Tutkimuksessa selvisi myös, että virtuaalilasien käyttö soveltuu itsenäiseen harjoitteluun. Etäkuntoutuksessa olleen tutkittavan suoriutuminen nimeämistä mittaavissa testeissä parani selkeästi kuntoutuksen myötä. Tämän tutkimuksen perusteella virtuaalilaseja voidaan käyttää afasian nimeämisen kuntoutuksessa. Lasit soveltuvat lähikuntoutuksen lisäksi etäkuntoutukseen. Tutkimusta tarvitaan kuitenkin lisää useammilla tutkittavilla. Puheterapiapalvelut eivät tällä hetkellä toteudu Suomessa riittävällä tavalla. Tämän vuoksi tulevaisuudessa on tärkeää tehdä lisätutkimusta virtuaalilasien käytöstä etenkin etäkuntoutuksessa. Virtuaalilaseilla voitaisiin mahdollistaa kuntoutusta alueille, joissa puheterapiaa ei ole saatavilla

Low incidence of flexion-type supracondylar humerus fractures but high rate of complications:a population-based study during 2000–2009

Abstract Background and purpose: Supracondylar humerus fractures are the most common type of elbow fracture in children. A small proportion of them are flexion-type fractures. We analyzed their current incidence, injury history, clinical and radiographic findings, treatment, and outcomes. Patients and methods: We performed a population-based study, including all children <16 years of age. Radiographs were re-analyzed to include only flexion-type supracondylar fractures. Medical records were reviewed and outcomes were evaluated at a mean of 9 years after the injury. In addition, we performed a systematic literature review of all papers published on the topic since 1990 and compared the results with the findings of the current study. Results: During the study period, the rate of flexion-type fractures was 1.2% (7 out of 606 supracondylar humeral fractures). The mean annual incidence was 0.8 per 105. 4 fractures were multidirectionally unstable, according to the Gartland-Wilkins classification. All but 1 were operatively treated. Reduced range of motion, changed carrying angle, and ulnar nerve irritation were the most frequent short-term complications. Finally, in the long-term follow-up, mean carrying angle was 50% more in injured elbows (21°) than in uninjured elbows (14°). 4 patients of the 7 achieved a satisfactory long-term outcome according to Flynn’s criteria. Interpretation: Supracondylar humeral flexion-type fractures are rare. They are usually severe injuries, often resulting in short-term and long-term complications regardless of the original surgical fixation used